Muuttaako uskoontulo elämän täysin?

Assalamu alaikum
Rauhaa

En voi vastustaa kiusausta kommentoida Sakinan kirjoittamaan juttuun "Ennen kaikki oli niin paljon huonommin".

"Etenkin kristityissä piireissä on uskoontulotodistuksissa tällainen vakio-osa:"Ennen elämäni oli ahdistavaa, harhailin ja pelkäsin Helvettiä. Sitten Jumala kutsui minua ja sain rauhan." Minäkin värittelin aikoinani omaa taustaani:"Oi, olin kamalan kiinnostunut noituudesta, ajatelkaas! Luin kamalasti kaikkea väärää ja pahaa, olin ihan hukassa. Elämälläni ei ollut merkitystä, kunnen Jeesus kutsui minut luokseen. Siitä asti olen ollut - ah! - niin ikionnellinen. Halleluja!""

Jos vielä lisäisi tuohon, "minulla oli kaksi vaihtoehtoa, löytää Jeesus tai kuolla", nuo virkkeet olisivat kuin suoraan erään tuntemani helluntalais-aktiivin suusta. (minä en sitten ota vastuuta ko. henkilön valinnasta julkaista yhteystietonsa saarnan yhteydessä)

Minä epäilen suuresti, että "entinen" elämä olisi ollut joka osa-alueelta niin erilaista, ettei sitä voisi edes verrata nykyiseen. Okei, en väitä että vankilassa istuvan huume-addiktin elämä niin kovin ruusuilla tanssimista olisi, mutta ei yksikään ihminen kykene muuttumaan muutamassa kuukaudessa täysin onnelliseksi, ilman syvempää itsetutkiskelua ja tarkkaa pohtimista elämänsä arvoista ja tavoitteista. "Uskoontulo" voi olla tuon prosessin alku, mutta henkinen kasvu ei suinkaan saa pysähtyä siihen. Jokainen uskovakin käy koko elämänsä mittaista kamppailua; on tosiasioiden kieltämistä jättää huomioimatta ongelmat siksi, että elämän nyt vaan täytyy olla onnellista, onhan minulla Jeesus/Buddha/Krihsna tai muu vastaava.


Mitä itseeni tulee, ulkonaisesti olen varmasti muuttunut paljonkin. Ja nuo elämän arvot ja tavoitteetkin ovat tietenkin hiukan erisuuntaisia kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Mutta en kuitenkaan väitä, että koko elämäni olisi täysin heittänyt kuperkeikkaa islamin löytämisen myötä. Pohjimmiltani olen kyllä se sama henkilö; tosin huomattavasti kypsempänä ja tietoisempana tämän maailman asioista... (mikä voi kyllä johtua paljolti myös murrosikäisestä aikuiseksi-kasvamisprosessiin.)

Emme me "uskovaiset" ole täydellisen ja nuhteettoman elämän tai onnellisuuden perikuvia. Kuten Sakinakin kirjoitti, joskus on tehnyt mieli Otto Verigreippiä. Ja eräs entinen amfetamiiniriippuvainen tuttavani kertoi, että entinen elämä on läsnä koko ajan; vuosia jatkunut käyttö aiheuttaa maanis-depressiivisiä oireita. Täytyy vain jatkaa taistelua elämänsä loppuun asti. Itselläni ei mitään varsinaisia riippuvuuksia ole koskaan ollut, mutta taistelua käyn minäkin; masennusta vastaan. Vaikka olenkin nykyään ihan "terveiden kirjoissa", en silti oleta, että islamin vuoksi en koskaan tule sairastumaan tai kärsimään mistään.

Aikoinaan kävin keskustelua mainitsemani aktiivin kanssa. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että minut on nyt pakko pelastaa tältä kamalalta uskolta ja "Muhamedin höpötyksiltä". Kun yritin hyvin objektiivisesti hänelle sanoa, että emmehän me niin kauhean erilaisia ole, eikö se ole tärkeintä, että molemmat uskovat Jumalaan, vastaus oli: "Mutta täytyy olla varma, että uskoo oikeaan Jumalaan".
Totesin rauhallisesti: "Kiitos, olen varma." En enää tuossa vaiheessa uskonut, että voisimme käydä aikuismaista ja molempia hyödyttävää keskustelua uskontojen välillä. Lopulta jäin miettimään, kumpi meistä oikeastaan sitä pelastusta tarvitseekaan ja miltä.


Katsomisen arvoisia linkkejä ja pohdittavaa:
http://leegio.vuodatus.net/
Uskontojen uhrit